KOLME KUUKAUTTA

En tosiaankaan tiedä mihin on kadonnut kolme kuukautta tai oikeastaan vuosi. Vastahan oli aprillipäivä ja raskaustesti näytti plussaa. Vastahan sitä oltiin raskaana, vai olinko edes. Tuntuu, että siitä ajasta on niin kauan, että ihan kuin en koskaan raskaana olisi ollutkaan. Synnytys on hautautunut johon mielen syövereihin ja ainoa mikä sen sai kaivettua muistini pohjalta oli viikon takaiset osastoyöt Väinön vierellä. 

Kolmessa kuukaudessa koko elämä on heittänyt täyden kuperkeikan ja tunteiden vuoristorata on käynyt kyllä aikamoisissa nousuissa ja laskuissa. Olen itkenyt paljon, niin onnesta, huolesta kuin kivustakin. Luulin jossain vaiheessa, että olen vakavastikin masentunut, mutta näin jälkikäteen täytyy myöntää, että baby blues iski todella kovaa, kunnolla avarilla kasvoille. Ensimmäiset neljä viikkoa olivat elämäni kamalimmat ja samalla niissä oli jotain niin ihanaa, että tunsin pakahtuvani. Liikaa tunteita yhden ihmisen kestettäväksi. Toipuminen synnytyksestä oli rankinta mitä olen eläissäni kokenut, en ole koskaan kokenut vastaavaa fyysistä ja henkistä kipua. Tilannetta ei auttanut lainkaan vuoden pimein kuukausi ja lumettomuus. Luojan kiitos Antti vietti meidän kanssa koko joulukuun ja hoivasi meitä molempia tarpeen vaatiessa.

Olen tajunnut miten vähän olenkaan mistään tajunnut. Miten helposti on ajautunut omiin ennakoluuloihin ja miten paljon sitä tekeekään johtopäätöksiä ilman mitään faktoja. Kaiken rankkuuden ja vaikean alun rinnalla on ollut joka päivä myös iloa ja ihmetystä. Oma vauva on ihaninta koko maailmassa, jotain niin ihmeellistä, ettei sitä pysty järjellä käsittämään. Vaikka ajattelin, että minusta tulee erilainen äiti, niin oikeasti olen ihan samanlainen kuin kaikki muutkin. Hullaantunut vauvaani, sulkeutunut kuplaan, sokea kaikelle ympärilläni ja ajatuksiltani niin äiti kuin olla voi. Tämän kaiken tajuaminen iski kuin salama kirkkaalta taivaalta kun Väinö joutui lastenosastolle korkean kuumeen takia viikko takaperin. Valvottuani kolme päivää oman lapsen rinnalla, tajusin miten huoletonta elämäni on ollut ja miten kaukaiselta niin sanotusti entinen elämä tuntuukaan, kaikki prioriteetit menivät uusiksi. Tajusin, että enää en ole se sama ihminen kuin vuosi sitten vaan äiti, jonka lapsi on kaikki kaikessa. 

Mietin vuosia mikä siinä lasten hankkimisessa on se juttu. Nyt tiedän mikä se juttu on, mutta en pysty sitä selittämään, kuten ei kukaan muukaan ole minulle pystynyt. "Tiedät sitten kun sinulla on omia lapsia", niinpä ja miten paljon sitä tietääkään kaikkea sen jälkeen kun oman lapsen saa. Ihmeellinen uusi maailma, josta ei ollut pienintäkään tietoa vielä vuosi sitten. Miten ihanaa onkaan herätä aamulla pienen ihmisen tuijotukseen ja hänen huomatessaan heräämisesi alkaa suunnaton riemu. Kaikki ne hymyt ja naurut äidin naamalle, se miten pieni tarttuu tiukasti kiinni sormesta tai tarrautuu sinuun kun nostat syliin, se kun pieni nukahtaa siihen syliin ja kuinka hän vastailee juttuihisi. Päivät ovat yhtä ihmettä ja ihmettelyä, eikä mikään tule enää koskaan olemaan kuten ennen.

IMG_3263.JPG
väinö
IMG_3555.JPG
IMG_3265.JPG
P1220991.jpg
IMG_3264.JPG
IMG_3267.JPG
IMG_3558.JPG
IMG_3556.JPG
IMG_3269.JPG
IMG_2673.JPG
IMG_3557.JPG
IMG_3271.JPG

Suvi Höyden

00100, finland