RASKASTA OLLA RASKAANA JA SEN SAA SANOA

Tämä ei ole äitiysblogi eikä raskausblogi, tajusin kuitenkin, että juuri siksi minun on äärimmäisen tärkeää kirjoittaa tästä aiheesta. Tämän saattaa lukea useampikin henkilö joka ei ole koskaan, joko omasta tahdostaan tai tahtomattaan ollut raskaana ja saa heidät ymmärtää millaista on olla raskaana.

Kerroin eilen henkilökohtaisella yksityisellä instagramtililläni, että kaipaan omaa kroppaani takaisin, kerroin rehellisesti ahdistuksestani raskauden tuomiin kiloihin ja siihen miten paljon raskaus näin kahdeksan kuukauden jälkeen rajoittaa elämääni. Tänään aamulla luin jodelista tällaisen aloituksen  "Dtl Suvi valittaa lihomisestaan/"kroppakriisistään". Mitä hän oikein odotti että raskaus sitten tuo tullessaan? Olisi onnellinen että saa lapsen. En jaksa tota valitusta." Tämä törkeästi yksityisyyttäni rikkonut keskutelu pisti minut miettimään miksi nykypäivänä raskauden ympärillä on edelleen joku omituinen hattarapilvi, joka leimaa sinut heti huonoksi jos et nauti täysin rinnoin raskaudestasi.

Itseäni suoraa sanottuna ärsyttää tämä yleinen mielikuva mikä raskaudesta tällä hetkellä on valloillaan. Pitäisi hehkua, olla onnellinen ja erityisen kiitollinen tästä raskaudesta. Jos raskaus ei ole elämäsi parasta aikaa olet jo valmiiksi huono äiti. Yhteiskunta luo valtavan paineen jo ennen vauvan syntymää sille miten saa ajatella. Haluaisin henkilökohtaisesti tavata sen naisen joka pystyy 9 kuukautta olemaan yhtä onnea ja rakkautta. Normaalit ihmiset stressaavat uudesta työstä, muutoista ja vaikka mistä pienimmistäkin muutoksista elämässä niin miten ihmeessä raskaana olevien naisten voidaan edes olettaa katsovan maailmaa pelkkien pinkkien lasien läpi? Raskaus on yksi isoimpia muutoksia mitä ihminen elämässään kokee. Meidän elämä ei enää koskaan tule olemaan sama kuin ennen raskautta, kroppani ei tule enää koskaan olemaan sama kuin ennen raskautta, miten ihmeessä sen voisi käsitellä ilman kaikkia maailman tunteita.

Ennen lapsen syntymää käy läpi valtavan skaalan tunteita onnenkyynelistä hirvittäviin painajaisiin. En ole koskaan elämässäni tuntenut yhtä vahvasti kaikkia tunteiden ääripäitä näin lyhyessä ajassa. Pelkään ajoittain kuollakseni sitä miten pärjään, mitä jos en pärjää, mitä jos epäonnistun täydellisesti ja pilaan kaiken, miten pärjäämme yhdessä, miten tämä vaikuttaa elämäämme, mitä jos vauvalle tapahtuu jotain, mitä jos sitä, mitä jos tätä. Olen epäröinyt, itkenyt, panikoinut, ahdistunut, nähnyt painajaisia, romahtanut ja vaipunut epätoivoon. Sen lisäksi olen ollut niin onnellinen, että olen itkenyt holtittomasti pelkästä onnesta, olen täyttynyt niin pakahduttavalla rakkauden tunteella etten ole saanut henkeä, olen innnostunut, iloinnut, nauranut ja tuntenut valtavaa kiitollisuutta. Olen myös kokenut äärimmäisen tärkeäksi, että olen voinut käydä läpi nämä kaikki tunteet negatiivisista ajatuksista niihin maailman onnellisimpiin asti. Olen voinut avoimesti puhua niistä Antille ja ystävilleni, saanut tukea sekä ymmärrystä. 

Voitte miettiä itse miltä tuntuu kun oma keho ei pystykään yhtäkkiä samaan kuin ennen. Ei kyse ole lihomisesta ja siitä näyttääkö hyvältä vai ei, se on aivan minimaalinen osa kroppaan liittyvästä ahdistuksesta. Kyse on siitä, että oma kehosi elää aivan omaa elämäänsä yhdeksän kuukauden ajan (mikä on muuten aika hemmetin pitkä aika). On täysin arpapelia miten raskaus kehoosi vaikuttaa, joillain ei lainkaan ja joillekin se on yhtä taistelua joka ikisenä päivänä. Vaikka vauva olisi kuinka toivottu, odotettu ja rakastettu ei se mitenkään vähennä kipuja tai ahdistusta mitä kaikki nämä muutokset saavat aikaan. Eikä myöskään se, että niistä avoimesti puhuu vähennä sitä miten onnellinen on tulevasta vauvasta. Olen ihan hemmetin kiitollinen siitä, että meille on tulossa vauva, en silti rupea valehtelemaan itselleni tai muille, että raskaus olisi elämäni ihaninta aikaa, sillä vaikka se sitäkin ajoittain onkin niin kyllä tämä on myös välillä ihan hemmetin raskasta.

En halua tällä tekstillä kerjätä huomiota tai kaipaa tsemppausta. Pääosin oma raskauteni on ollut ihanaa ja mukavaa. Toivoisin kuitenkin, että tällainen illuusio raskausonneilusta puhkeaisi ja saisi puhua asioista rehellisesti ilman, että siitä tuomitaan ja kivitetään heti jossain keskusteluforumilla. Me raskaana olevat naiset arvostelemme itseämme ihan tarpeeksi tässä yhdeksän kuukauden aikana, siihen ei tarvita ulkopuolisia ihmisiä joille raskaus ei kuulu pätkän vertaa. Se, että joku toinen ei voi saada lapsia ei ole mikään syy miksi en saisi tuntea näitä fiiliksiä omasta raskaudestani, meistä jokainen on vastuussa vain omasta elämästään. 

Raskaus on vasta alkua matkalle joka kestää koko elämän, se valmistaa henkisesti siihen mitä on tulossa. Se on meidän jokaisen henkilökohtainen matka iloineen ja suruineen. Kunnioitetaan sitä ja koitetaan muistaa, että meillä kaikilla ihmisillä on oma tapamme käsitellä asioita ja oma tapa elää elämää. Minä saan onneilla, hehkuttaa, iloita, valittaa ja tuskailla juuri niin paljon kuin haluan, se ei ole pois keneltäkään toiselta eikä se varsinkaan ole pois siitä miten onnellisia olemme tulevasta vauvastamme. 

raskaana on raskasta
raskaus
raskaus
raskaus
raskaana on raskasta
raskasta olla raskaana

Suvi Höyden

00100, finland